lauantai 24. marraskuuta 2012

Joukossa mukana!

Kun odotin Tiitiä, tutustuin neuvolan kautta muutamaan niin ikään esikoistaan odottavaan äitiin. Tapasimme raskausaikana säännöllisesti erään tutkimusprojektin merkeissä, ja jatkoimme tapaamisiamme omin ehdoin projektin päätyttyä. Lapsemme syntyivät kahden ja puolen kuukauden sisään, ja Tiiti oli ensimmäistä kertaa mukana tapaamisessa jo ennen laskettua aikaansa. Tuolloin olin onnellinen ja ylpeä vauvastani, jonka pienuutta ja suloisuutta kaikki ihastelivat. Tunsin kuitenkin kokeneeni jotain ihan erilaista kuin muut. Olihan Tiiti syntynyt ennenaikaisesti, ja ne vauvat, joiden laskettu aika piti olla samaan aikaan Tiitin kanssa, olivat vielä turvassa äitiensä masuissa.

Seuraavassa tapaamisessa oma mielialani oli toinen. Tiitin MRI-kuvaus oli takana ja minun ajatukseni sekavassa vyyhdissä. Suunnaton epäonnistumisen tunne valtasi minut, kun yritin imettää toisten äitien läsnäollessa Tiitiä. Poika veti selkäänsä kaarelle, painoi päätään kättäni vasten, puristi suunsa tiukaksi ja teki imettämisestä kidutusta. Tiiti vaati myös syliä koko ajan. Muut vauvat, joista pienimmät olivat syntyneet Tiitin lasketun ajan tietämillä, makailivat tyytyväisinä lattialla, kun me äidit kahvittelimme. Tiiti oli ainoa, joka oli pakko ottaa kahvipöytäänkin mukaan. Enkä oikein edes osannut pitää jäykkää vauvaa sylissäni mukavasti. Kaikki oli vaikeaa. Lopulta pakenin tilanteesta jonkin tekosyyn varjolla ja juoksin itkien kotiin. Koin, että minussa oli jotain vikaa, että lapsessani oli jotain vikaa, ja etten kuulunut joukkoon.

Jokainen ryhmän tapaaminen muistutti minua siitä, mitä kaikkea Tiiti voisi jo osata ja mikä kaikki meidän elämässämme oli erilaista kuin muissa lapsiperheissä. Jostain syystä huonommuudentunne valtasi minut, vaikka meillä mukavaa yhdessä olikin. Kerran häpesin Tiitin vaippaihottumaa niin paljon, että piilouduin vessaan vaipanvaihtoon, vaikka muut suoriutuivat toimenpiteestä olohuoneen lattialla. Ihan kuin Tiiti olisi ollut maailman ainoa vauva, jolla on vaippaihottumaa ja ihan kuin vauvan terve iho olisi jokin hyvän äitiyden mittari. Ihottuma oli minulle ilmeisesti liian raskas pala käsiteltäväksi kaiken muun oikeasti ison ja merkittävän lisäksi.

Tiitilläkin on ollut omat ongelmansa tapaamisissamme. Jo vauvana hän jäi kirjaimellisesti toisten lasten jalkoihin, jos en ollut koko ajan vieressä suojelemassa. Kerran meillä kokoontuessamme Tiiti säikähti isoa lapsilaumaa - mukana oli jo pari pikkusisarustakin - ja rauhoitin tuolloin 1,5-vuotiaan Tiitin salaa imettämällä. Imetin salaa, koska en halunnut muiden näkevän, että imetin vielä niinkin isoa lasta. En enää tavoita syytä asian peittelemiseen. Puolisentoista vuotta sitten muut pelasivat jalkapalloa nurmikolla, ja Tiiti konttaili pyrkimyksenään päästä kylmään järveen uimaan. Yhteinen leikki löytyi lopulta puunrunkojen hakkaamisesta kepeillä.

Muiden äitien jo saadessa toisia lapsiaan minä mietin, uskallanko koskaan edes yrittää saada Tiitille pikkusisarusta. Kun lopulta uskalsin, piti ensin odottaa lapsettomuushoitojen alkamista, sitten pumpata itsensä hormoneja täyteen, toivoa, pettyä, yrittää uudestaan - kerta toisensa jälkeen. Kun muut äidit puhuivat edellisessä tapaamisessamme siitä, miten eivät ainakaan moneen vuoteen halua lisää lapsia, minä lopulta kerroin varovasti olevani raskaana.

Eilen tapasimme jälleen pitkästä aikaa. Jännitin vähän etukäteen, miten tapaaminen sujuu. Jotain oli kuitenkin muuttunut. Tiiti oli jo etukäteen innoissaan. Heti aluksi Tiiti huikkasi: "Telve, minun nimi on Tiiti!" Ennen niin arka poikani sujahti joukkoon kuin olisi aina siihen kuulunut - ja niin tavallaan onkin. Lapset eivät tietenkään muistaneet toisiaan, mutta touhusivat ihanasti yhdessä ja rinnakkain. Touho oli mukana menossa, ja me äidit voimme jopa hetken kerrallaan vain istua ja rupatella. Minä olin toki eniten kiinni lapsissani, mutta jopa minä sain pysähdyttyä jutustelemaan rauhassa.

Meillä oli hauskaa yhdessä. Huomasin, että ensimmäistä kertaa en ajatellut, mitä muut minusta tai minun lapsistani ajattelevat. En nolostellut mitään. En surrut, harmitellut tai kadehtinut mitään. Olin vaan ja tunsin kuuluvani joukkoon. Se tuntui hyvältä.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Mitäs kysyin

Kyselin pari päivää sitten Tiitiltä Facebookista bongaamani kysymyslistan läpi. Hurmaannuin Tiitin värikkäästä kielenkäytöstä ja raikkaasta tavasta ajatella. Hetken pohdittuani päätin jakaa tämän riemun teidänkin kanssanne. Täältä pesee siis:

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle?
- Että me pelataan Änli Pöödsiä. (Ai minäkö niitä vihaisia lintuja olen aina kärttämässä?)

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi?
- Tuo syöminenhän tekee. (Joo, syöminen on ihan kiva juttu, mutta...)

3. Mikä tekee surulliseksi?
- No en tiijä mikä tekee... Se kun mä en syö. (Ai tuo äskeinenkin tarkoitti varmaan Tiitiä itseään! Miten tuo poika onkin niin tarkkanäköinen? Pitää taas skarpata, etteivät tunteet valloittasi ruokapöytäämme.)

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?
- No jotenkii sillai, ku sinä hassuttelet niin kauheesti. (Kukapa noin ihanan pojan kanssa ei hassuttelisi!)

5. Millainen äitisi oli lapsena?
- En tiijä. (No mistä voisitkaan tietää. Pitääpä tonkia lapsuuskuviani esiin joku päivä. Ja vauvakirjani.)

6. Kuinka vanha äitisi on?
- No sinä oot varmaan 5 tai 6 tai 7 tai 8 tai 9 tai 10 tai 11. (Aika vanha siis. En kuitenkaan 50, mikä taitaa olla suurin luku, jonka Tiiti tietää.)

7. Kuinka pitkä äitisi on?
- Sinä oot varmaan tän pitempi. (Näyttää käsillä aika ylös.) (Just suunnilleen ton pitempi oon.)

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?
- Hei... Tuo laboratorion leikkiminenhän on. (Lapsihan taitaa tosissaan sekoittaa minut itseensä. Vaikka onhan se laboratorioleikki minustakin kiva. Kaikista kivointa on, että Tiiti on alkanut innolla ja vimmalla leikkiä oikeita roolileikkejä viime aikoina. Ihan uusi vaihe.)

9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
- Syötät sinä kyllä Touhoo. (Joo, ihan koko ajan...)

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
- No... En tiijä. (Tiiti ei taida edes tietää, mitä tarkoittaa kuuluisa.)

11. Missä äitisi on tosi hyvä?
- Tuossa ompelemisessahan sinähän oot hyvä. (Ompelen kyllä tosi harvoin, mutta olen aika hyvä siinä. Yllättävä vastaus kuitenkin.)

12. Missä äitisi ei ole kovin hyvä lainkaan?
- No... Varmaan ruuan laittamisessa et oo. (Auts! Olenpas ihan hyvä! Vai olenko? Ainakin yritän kovasti. Tässä kiitos...)

13. Mitä äitisi tekee työkseen?
- Sinä kyllä siivoot noita mun tavaroita. (No vähän sitäkin... Ei Tiiti varmaan edes muista, että olen joskus ollut töissäkin. Siitä on jo yli vuosi, kun viimeksi kävin töissä. Vai lasketaanko tämä kotiäitiys työksi?)

14. Mikä on äitisi lempiruokaa?
- Makaroonihan sun mielestäs on. (Sinun vai minun?)

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?
- En mää tiijä oikeestaan, ku mää en oo ollu sillon päiväkodissa, kun mää oon ollu sillon kipeenä. (O_o Mitähän tuo tarkoittaa? Tiiti ei taida tietää, mitä tarkoittaa ylpeä. Juu, ei mennyt edes selitysyritys perille.)

16. Jos äitisi olisi joku sarjakuvahahmo, kuka hän olisi?
- Sinähän voisit olla... tuota... öö... joku kirjain. (:D Itse asiassa olen jo: Minä olen S, Tiiti itse on Z ja isä on C. Aapisen lukemisen tulosta. Touho ei muuten ole mikään kirjain, koska on vielä niin pieni.)

17. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
- Mehän leikitään legoilla. (No niillä kyllä leikitään paljon.)

18. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?
- Meissä on jotain semmoista. (Onhan meissä. Yritin kysyä, mitä semmoista, mutta vastausta en saanut.)

19. Mitä eroa teissä on?
- Että minä oon erilainen, ja sinä oot vähän toisenlainen. (Aika selkeä ero!)

20. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
- Tuosta leikkimisestää mää tiijän. (<3)

21. Mikä on äitisi lempipaikka minne mennä?
- PiiPoohan on. (Taitavat taas mennä omat ja äidin ajatukset sekaisin. PiiPoo on lasten ja nuorten kulttuurikeskus, jossa Tiiti kävi vähän aikaa sitten isovanhempiensa kanssa. On se toki minustakin kiva paikka.)

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Joulua kohti

Tänä viikonloppuna on alkanut tuntua siltä, että voisin vähitellen ajatella jo joulua. Tähän asti olen ollut lähinnä hämilläni, kun meiltä on kyselty joulusuunnitelmia tai kun olen törmännyt joulukamaan kaupoissa. Ulkona vellova tihkuinen harmaus ei ainakaan ole auttanut joulumielen tavoittamista.

Eilen olin pikkujouluissa. Ihan pienesti ja sievästi vain - Touho pullolakkoineen piti huolen siitä, että kotiin piti palata ysiltä. Mukavaa oli irtautua kotoa hetkeksi, ihan pieneksi hetkeksi, ja mukavaa oli palata kotiin, jossa pojat olivat iloisesti vastassa yötamineissaan. Mies oli muistaakseni ensimmäistä kertaa useamman tunnin yksin poikien kanssa, ja hienosti oli pärjännyt. Paremmin kuin minä oikeastaan, koska pojat eivät jostain kadehdittavasta syystä kilpaile isänsä huomiosta samalla tavalla kuin minun.

Tänään oli sitten keskustassa ihan viralliset joulun avajaiset. Viime hetkessä Tiiti päätti haluta päiväunille, joten skippasimme jouluparaatin, mutta pyörähdimme myöhemmin vähän fiilistelemässä kuitenkin. Joulutorttua kahvilassa napaan kiskoessani lausuin ääneen ajatukseni siitä, että tarvitsemme jouluvaloja kotiin. Niinpä suuntasimme valo-ostoksille, ja nyt meillä on parvekkeella kaunis kynttilälyhty, olohuoneessa paperitähti ja keittiössä led-valoilla täytetty lasimalja. (Kuvia olisin ottanut, jos valojen ympäristö olisi ollut vähänkään kuvauksellisemmassa kuosissa. Mutta aika kivasti sotkut katoavat silmistä, kun on tunnelmavalaistus päällä.) Kynttilöiden polttamista sisällä olemme vältelleet vuoden verran tästä tutkimuksesta luettuamme, mutta välillä toki pitää saada ihan oikeaa kynttilän valoakin.


Tiiti on puhunut joulusta jo pitkään, ja erityisesti kodin koristelemisesta. Tavallisesti emme kovin paljon jouluksi kotia laittele, koska emme vietä joulua kotona. Viime joulu oli poikkeus. Olin silloin vuodelevossa vasta sairaalasta kotiutuneena. Se olikin tavallaan paras joulu ikinä. Oikeastaan haluaisin taas viettää joulun kotona, mutta kai meidän on pakko matkata mummoloihin, kun on ensimmäistä kertaa kesän jälkeen siihen tilaisuus. Ajattelin kuitenkin vähän joulua laitella kotiinkin. Ennen nukkumaan menoa käyn vielä etsimässä ensimmäisen tontun johonkin ikkunaan. Voisi olla kiva yllätys Tiitille aamulla.

torstai 15. marraskuuta 2012

Unikoulutusta ja hoito-ongelmia

Pääsimme kuin pääsimmekin aloittamaan Touhon unikoulun kaksi viikkoa sitten. Minä siirryin Tiitin huoneeseen nukkumaan, ja mies hoiteli Touhon heräämiset - paitsi jos oli ilmeistä, että imetys on ainoa keino vauvan rauhoittamiseen. Ensimmäinen yö oli levoton, mutta heti toisesta yöstä lähtien parannus oli huomattava. Vähitellen säännöksi alkoi muodostua se, että muut heräämiset hoituivat pienellä tassuttelulla, ja kerran yössä imetin.

Sitten tuli viime viikonloppu ja matka Hollantiin ystäväni häihin. Touho tuli mukaan, koska emme kerta kaikkiaan voineet ajatella jättävämme niin pientä lasta useammaksi vuorokaudeksi ilman vanhempiaan. Tiiti vietti viikonlopun ukin ja mummon kanssa kotona. Luonnollisesti meillä oli vain yksi hotellihuone käytössä. Vaikka kuinka asemoiduimme niin, että mies oli vauvansängyn vieressä, oli mahdotonta välttyä jatkuvilta heräilyiltä ja useilta imetyksiltä öiseen aikaan. Ilmeisesti minä tuoksun vauvan nenään täydellisen vastustamattoman maitoisalta. (Toivottavasti sitä tuoksua ei ihan jokainen ohikulkija huomaa kuitenkaan.)

Kotiin palattuamme olemme yrittäneet palata entiseen ruotuun, mutta kyllä minä viime yönäkin löysin itseni imettämästä kahdesti. Ehkä unikoulun oppilas pian oppii, että nukkua voi ilman välihuikkaakin. Sitä en tiedä, voinko enää ikinä nukkua samassa huoneessa Touhon kanssa - tai siis ainakaan niin kauan kuin ylipäätään imetän. Mietin jo, voisiko pojat pistää nukkumaan yhdessä toiseen makkariin, jolloin me vanhemmat saisimme vallata takaisin yhteisen huoneemme. Pelkään Tiitin hermostuvan ajatuksesta niin, etten taida ihan heti uskaltaa sitä ääneen lausua.

*****

Jokin aika sitten aloimme käyttää minulle myönnettyjä omaishoidon vapaita tilaamalla lapsille hoitajan pariksi tunniksi kerrallaan. Kahdella ensimmäisellä kerralla nautiskelimme mieheni kanssa kahdenkeskisestä ajasta. Sillä aikaa Touho oli kotona itkenyt suurimman osan ajasta hoitajan sylissä ja kieltäytynyt pontevasti juomasta maitoa pullosta tai edes syömästä tarjottua sosetta, ja Tiiti oli saanut pärjäillä vastaavasti kuta kuinkin omillaan. Sittemmin olemme ottaneet Touhon mukaan karkuretkillemme, ja Tiiti on saanut leikkiä hoitajan kanssa kotona.

Ei ehkä ihan vastaa tarkoitustaan tämä järjestely, mutta mahdollistaa kuitenkin sen, että minulla ja miehelläni on hetki aikaa touhuta jotain yhdessä ilman, että Tiitin tarpeet ovat etusijalla. Touho on sitten asia erikseen. Eilenkin imettelin häntä "vapaahetkenäni" kirjaston kahvilassa. No, pitää ajatella niin, että jos Tiitikin olisi ollut mukana, emme olisi voineet tehdä kirjastossa muuta kuin säntäillä pyörätuolilla hyllyjen väliin katoilevan Tiitin perässä, ja kahvilassakin olisi pitänyt keskittyä Tiitin syömissottailuihin siinä Touhoa imettäessäni.

Ehkä silti yritän jotenkin saada Touhon hyväksymään taas tuttipullon. Miksi, oi miksi, hänen piti se hylätä juuri, kun pullosta juomisen taitoa olisi eniten tarvittu?

torstai 8. marraskuuta 2012

Ilosuru

Meillä taitaa olla nyt kaksi konttaavaa poikaa.

Miksi ilo ja suru kietoutuvat niin usein toisiinsa?

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Toipumisraportti

Tiitin leikkauksesta on nyt kulunut kaksi ja puoli kuukautta. Aika tuntuu kuluneen nopeasti, ja monenlaista edistymistä on tänä aikana tapahtunut. Leikkaushaavat ovat arpeutuneet siististi, ja vaikka ne vieläkin vähän ihmetyttävät Tiitiä, ei niistä ole ollut minkäänlaista ongelmaa. Muistoksi ne silti jäävät loppuiäksi.

Heti leikkauksen jälkeen Tiiti ei pystynyt juuri liikuttelemaan jalkojaan. Parin päivän sisään konttaaminen onnistui muutaman askelen verran, mutta oli kovin vaivalloista. Melkein kaksi viikkoa kestäneet krampit pitivät sekä Tiitin että meidät vanhemmat varuillamme - koskaan ei tiennyt, milloin sattuu ja miksi. Liikkuessa ei kuitenkaan koskaan krampannut, ja koska lääkärikin suositteli mahdollisimman normaalia liikkumista, koetimme kannustaa Tiitiä touhuamaan voinnin mukaan. Aluksi autoin Tiitiä konttaamisessa liikuttelemalla hänen jalkojaan kontaten itse pojan takana. Vähitellen Tiiti alkoi tehdä liikkeet itse, mutta halusi vielä minut tueksi ja turvaksi - tai sitten ihan vaan leikin vuoksi - mukaan. Oikea jalka tuntui alkuun jäävän passiiviseksi, mutta vähitellen Tiiti alkoi käyttää sitäkin.

Kun krampit jäivät pois, Tiitin liikkuminen rohkaistui vähitellen. Konttaaminen alkoi sujua. Jalkojen asento ja liikemalli ovat jonkin verran muuttuneet leikkausta edeltäneestä ajasta, mutta ymmärtääkseni ihan hyvään suuntaan. Konttaaminen on aika leveäraiteista ihan kuin Tiitin olisi vaikea tuoda jalkoja lähemmäksi toisiaan - onhan reiden lähentäjien jänteet katkaistu. Nyt jalat eivät kuitenkaan leikkausta edeltäneeseen tapaan sojota polvista alkaen sivuille päin kontatessa. Sisäkierto on siis selkeästi vähentynyt.

Lattialla istuminen on nyt erilaista kuin ennen. Edelleen Tiiti istuu mieluiten peppu jalkojen välissä, ja jostain syystä jalat kääntyvät tässä istuma-asennossa entistä enemmän sivuille. Se ei ole kovin suotavaa. Vastapainoksi risti-istunta on helpottunut, ja tasapaino pysyy siinä paremmin. Risti-istuntaan Tiiti täytyy kuitenkin asettaa, joten jos hän lähtee siitä liikkeelle, ei sama asento löydy itsestään jälleen istumaan pysähdyttäessä. Sivuistuntaan Tiiti on viime aikoina oppinut menemään jo omin avuin, kunhan muistaa tai se sattuu suunnitelmiin sopimaan.

Kävelemistä Tiiti alkoi harjoitella uudestaan vasta muutaman viikon kuluttua leikkauksesta. Oikea jalka oli siinäkin jotenkin nukuksissa aluksi, mutta nykyään se askeltaa miltei yhtä hyvin kuin vasenkin. Työntökärry on tällä hetkellä paras kävelemisen apuväline. Dallari meinaa karata alta ja houkuttelee Tiitiä roikkumaan kyynärvarsien varassa ja vain potkimaan vauhtia. Onhan sekin eräs tapa edetä, muttei kovin toivottava kuitenkaan.

Kuin huomaamatta Tiiti on oppinut nousemaan seisomaan tukea vasten omalla tyylillään. Hän saa melkoisen ketterästi vedettyä itsensä käsivoimin pystyasentoon. Pari kertaa hän on jopa kiivennyt sohvalle innoissaan. Touhon pinnasängyssä, jonne pitää aina välillä päästä leikkimään vauvaa, Tiiti on muutamia kertoja ottanut sivuaskelia kaiteeseen nojaten, ns. kävellyt puita pitkin. Tällaisia saavutuksia en uskonut näkeväni näin pian leikkauksen jälkeen!

Vauhdin hurmasta Tiiti on päässyt nauttimaan pyöräillen ja pyörätuolilla kelaten. Pyörätuoli on ollut nyt ahkerassa käytössä. Kun se oli aluksi pakko ottaa mukaan päiväkotiin, huomattiin siellä pyörätuolin tuomat sosiaaliset edut. Pyörätuolilla liikkuessaan Tiiti pääsee paremmin samalle tasolle muiden lasten kanssa eikä jää enää toisten jalkoihin. Se on tuonut lisää itseluottamusta sosiaalisissa tilanteissa. Pyörätuoli on käytössä myös mm. muskarissa, jossa se mahdollistaa myös Tiitin osallistumisen ihan yksin ilman avustajaa.

Tänään Tiiti hurjasteli vesilammikoissa.


Leikkauksen kontrolli on vasta vuodenvaihteen jälkeen, mutta monia hyviä asioita on nyt arjessa havaittavissa. Mielenkiintoista on nähdä, miten röntgenkuvat eroavat leikkausta edeltäneistä. Ainakin tuntuisi, että lonkat ovat nyt ihan toisella tavalla toimintakykyiset kuin aikaisemmin, joten olettaisin reisiluiden nyt olevan paremmin kohdillaan lonkkamaljoissa.

Olen tässä vaiheessa erittäin tyytyväinen siihen, että leikkaus tehtiin. Vaikka se kova paikka olikin, ja paljon toi ikäviäkin hetkiä tullessaan, tuntuu lopputulos jäävän kuitenkin plussan puolelle. Nyt pyritään kuntoutuksella pitämään huoli siitä, että vaikutus ei jäisi väliaikaiseksi. Uutena kuntoutusmuotona on mukaan tullut allasterapia, josta Tiiti on nauttinut kovasti. Kuntoutusasioita olen muutenkin miettinyt kovasti viime aikoina, mutta ehkä postaan niistä joskus erikseen.