perjantai 28. kesäkuuta 2013

Viisi vuotta

Tiiti on blogihiljaisuuteni aikana täyttänyt kokonaiset viisi vuotta. Synttäreitä juhlittiin tavan mukaan moneen otteeseen eri puolilla Suomea. Ihmiset ovat juhannuksen kieppeillä aina niin omissa menoissaan, että yksien juhlien pitäminen saattaa jäädä haaveeksi jatkossakin. Toisaalta juhliminen on kivaa, joten mikäpäs siinä - jos ei itse tarvitse järjestää joka kekkereitä.

Niin kuin syntymäpäivien aikaan aina, on mielessä pyörinyt liuta Tiitin syntymään ja vauva-aikaan liittyviä ajatuksia. Enää en onneksi palaa niinkään niihin kaikkein kipeimpiin muistoihin, vaan mielessä pyörivät enemmänkin mukavat asiat: äidiksi tulemisen hienous, Tiiti-vauvan ensimmäinen hymy ja myöhemmin hersyvä nauru.

Yksi ympyrä sulkeutui tänään, kun palasimme vanhaan neuvolaan takaisin. Tiiti oli 1,5-vuotias, kun siellä viimeksi kävimme. Ihana terkkari muisti Tiitin vauva-ajan lempilelunkin ja muisteli, miten hyväntuulinen Tiiti neuvolassa käydessämme aina oli. Tuli todella hyvä mieli.

Käynti muuten sujui varsin ristiriitaisesti. Tiiti teki tehtäviä innokkaasti ja keskittyneesti, vaikka taidot eivät kaikkeen riittäneetkään. Mittaus ja punnitus sujui vielä hyvin. Sitten Tiiti jäi lattialle touhuamaan, kun keskustelin terkkarin kanssa. Saipahan terkkari nähdä toisenkin puolen tuosta hyväntuulisesta kaverista. Tiiti viskoi leluja ympäriinsä ja yritti toistuvasti repiä lattiaan teipattuja merkkejä irti kielloista huolimatta. Jäähytin poikaa kolme kertaa, ja jäähyjen aikana saimme sitten keskustella korvia huumaavassa huutokonsertissa. Terkkarin kieltoja tai käskyjä Tiiti ei totellut yhtään sen paremmin.

Vaikka harmittaakin moinen riehuminen, olen iloinen, että vihdoin joku näki, millaista Tiitin käytös voi olla. Terkkari oli hämillään siitä ristiriidasta, mikä löytyi tehtäviä keskittyneesti tekevän fiksun pojan ja kaksivuotiaan lailla mesovan tottelemattoman rettelöitsijän väliltä. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei kyse ole enää normaalista ikäkauteen sopivasta käytöksestä. Niin olen minäkin - ja mahdottoman helpottunut siitä, että joku ammattilainenkin on samaa mieltä. Tiiti on muuten lisännyt repertuaariinsa karkailun, mikä on äärimmäisen hermoja raastavaa. Missä vaan on avoin ovi, niin siitä on päästävä kulkemaan. Onneksi kaikkialla ei ole sähköovia - kerran Tiiti on tänä kesänä sellaisesta ulos karattuaan kaatunut pyörätuolilla pusikkoon, kun ei alamäessä suostunut tilanteen näkevien kehotuksista huolimatta jarruttamaan.

Mitään salamannopeaa ratkaisua Tiitin käytösongelmiin ei tietenkään löydy mistään, mutta sain nyt kehotuksen ottaa yhteyttä perheneuvolaan asian tiimoilta. Jonot ovat pitkät, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Olemme lopen kyllästyneitä tilanteeseen ja kaipaamme apua siihen, että perheemme arki olisi muutakin kuin Tiitin temppujen mukaan poukkoilemista. Terkkari nosti esille senkin puolen asiasta, että tuollainen käytösmalli on Touhonkin kannalta ikävä, koska hän kuitenkin imee vaikutteita isoveljeltään.

Vaikka tiedän tehneeni kaikkeni Tiitin eteen, en voi välttyä pettymyksen ja huonouden tunteilta. Vaikka järki sanoo, että Tiitillä on jotain pielessä, tunnen epäonnistuneeni kasvattajana. Yritän pyristellä siitä tunteesta eroon, koska itsesyytökset eivät tätä tilannetta pelasta. Tarvitsen lujuutta ja varmuutta - sekä rohkeutta oikeasti tarttua puhelimeen ja soittaa sinne perheneuvolaan. Ehkä sieltä voisi saada jotain apua ja vinkkejä jukuripään kasvattamiseen.

Toivottavasti seuraavien viiden (ja varsinkin kymmenen!) vuoden kuluttua voin tätäa aikaa muistellessani olla kiitollinen siitä, että tästä suosta on päästy pois.